On aika kallis

rattaita, kellon koneisto

Löysin piirongin laatikosta vanhan Leijonan. Se ei ole mikään vanha mirri vaan ihan tavallinen rannekello. Tai onko nykyään mikään tavallista, jos se toimii ilman pattereita. Leijonan nipukasta kun väänsin, niin johan rupesivat viisarit juoksemaan. Samalla minun polveani alkoi särkeä. Ruosteiset nivelet kyllä tietävät milloin aika menee liian lujaa. Nyt se menee ja siitä kärsii koko maailma.

Luolamiesten aikaan maailma oli täynnä leijonia, mutta kelloja ei ollut ainuttakaan.

Silloin elettiin luonnon ehdoilla. Nukuttiin kun oli pimeää, mökötettiin kun satoi vettä ja metsästettiin kun tuli nälkä. Sitten salama iski kuuseen, latvassa istuskellut apina kärähti ja evoluutio muutti sen insinööriksi.

Turha kysyä, että kumpi oli ensin, muna vai kana? Insinööri oli ensin, sitten tuli munakello, vieterikäyttöinen kana ja lopuksi teollinen vallankumous.

Luolamiehillä oli kivaa siihen asti kunnes insinööri ripusti kellon luolan seinään. Siitä päivästä lähtien on jouduttu ravaamaan kellon ympäri riippumatta sateista ja polvikivuista.

Sveitsissä huutokaupattiin rannekello seitsemällä miljoonalla. Perustelivat hintaa sillä, että tiuku oli terästä. Toivottavasti hihna oli myös aitoa nahkaa ja Patek Philippe muisti vaihtaa patterit. Minä en myy omaa Leijonaani siihen hintaan. Taidan antaa ilmaiseksi. Ehkä polvikin tajuaa sitten lopettaa vihanpidon.

Juttu ajasta ja kiireestä