LUE SANKOMIEHEN UUSIMMAT:

Uzbekistanilainen merirosvo

vene haaksirikko ranta

Tänään päättyi yksi merkittävä aikakausi minun elämässäni. Nyt en tarkoita, että olisin kuollut. Tai että jääkausi olisi loppunut, ja Suomessa voisi vihdoinkin kulkea ympäri vuoden lyhyissä kalsareissa. Ei sentään. Tarkoitan nyt niitä halkovajaan majoittamiani Buddha-munkkeja, jotka löysin aikaa sitten kylän torilta.

Se on ilmeisesti sillä tavalla, että kun on tottunut tallustelemaan vuodesta toiseen, sitä ei heppoisin perustein asetu pysyvästi asumaan tuntemattoman ihmisen halkovajaan. Ryhmän johtaja tai mikä lienee päämunkki tuli aamusella kättelemään ja selitti, että oli aika lähteä.

Haikea olo siitä seurasi. En tarkoita, että olisi hyvä asia, että tontilla majailee epämääräistä porukkaa. Itseäni minä lähinnä ajattelin ja sitä, että vaimo voi taas komentaa minut vajaan häpeämään kun erehdyn tekemään jotakin hölmöä.

Olen hyvä tekemään hölmöjä asioita. Se taitaa olla sillä tavalla, että meissä jokaisessa asuu pieni hölmö. Jos vakavia puhutaan, Kalevalan saisi tunkea paperinkeräysastiaan. Perinteiset hölmöläistarinat toimivat nimittäin kansalliseepoksina huomattavasti paremmin.

Netin mukaan Väinämöinen on muuten LVI-firma ja Sampo on konkurssikypsä vakuutuspulju. Pohjan akasta oli netissä myös lukuisia viitteitä, mutta minusta tuntuu, että se hirviö asuu meillä. Tarkempaa nimeä en hirviölle uskalla tässä yhteydessä antaa, mutta sen verran voin sanoa, nyt en puhu kissasta.

Munkit siis lähtivät tallustelemaan kohti Joensuuta. Toivotin heille onnea ja sitä he tulevat tarvitsemaan. Minulla on nimittäin sellainen aavistus, ettei heinäkuussa järjestettäviltä maatalousmessuilta välttämättä löydy Buddhan inkarnaatiota.  Toisaalta ei kai sekään ole mikään maailmaloppu. Pääseehän siellä varmasti ajelemaan traktorilla ja juttelemaan krapulaisten maatalonisäntien kanssa. Siinä luulisi olevan inkarnaatiota ihan tarpeeksi.

Äsken sain tekstiviestillä yhteydenoton Turkmenistanin ja Uzbekistanin rajalla sijaitsevasta Amu Daryan -kansallispuistosta. Aluksi luulin, että metsäpeura tai karhu oli teilannut jonkun samoilijan, ottanut kännykän ja yrittänyt tilata pitsaa kotiinkuljetuksella. Ei sentään. Kyseessä oli entinen merirosvopäällikkö Ubdul, joka vielä 1990-luvulla tunnettiin Kaspianmeren kauhuna.

Niille, jotka eivät tunne maantiedettä voin kertoa, ettei Kaspianmeri ole periaatteessa Päijännettä kummempi lammikko. Se sattuu olemaan maailmalla Päijännettä tunnetumpi, koska sijaitsee lähempänä turistien suosimia uimarantoja. Kaspianmerellä lilluu pääasiassa kalastusaluksia ja muutamia öljytankkereita, jotka eksyivät sinne 1970-luvulla kun öljykriisi oli pahimmillaan.

Näiden seikkojen pohjalta jokainen varmasti ymmärtää, ettei Ubdulin ura merirosvona ollut erityisen tuottelias. Kalaa hän sai rosvousreissuillaan yllin kyllin, mutta eipä oikein muuta. Kun harrastaa merirosvousta soutuveneestä käsin, niin on aika toivotonta yrittää pysäyttää kolmesataametrinen öljytankkeri. Kyllä Ubdul muutaman kerran yritti, mutta lopputulos oli aikamoisen säälittävä.

Miten Ubdul päätyi merirosvohommista Amu Daryan -kansallispuistoon on varsin jännittävä tarina.

Asianhan on niin, että Uzbekistanin matkailuministeriö sai lopulta tarpeekseen turistien polkuveneitä terrorisoivasta merirosvosta. Matkailuministeriö otti yhteyttä Natoon ja pyysi sotilaallista apua. Amerikkalaisilla sattui olemaan juuri silloin toimettomana yksi lentotukialus, joka olisi mielellään osallistunut merirosvojahtiin. Aluksen saaminen Kaspianmerelle oli kuitenkin sen verran haastavaa, että tuli halvemmaksi lähettää se Iranin edustalle kiusaamaan paikallisia kamelinkasvattajia.

Kerran kännipäissään Ubdul souti Uzbekistanin aluevesien ulkopuolelle ja törmäsi pohjoisempana Venäjän merivoimien fregattiin. Aurinko paistoi Ubdulin silmiin, ja hän luuli venäläistä fregattia Azerbaidžanilaiseksi ravintolalaivaksi.

Fregatin suuntaan lenteli laatikkotolkulla tyhjiä pulloja, kunnes aurinko meni pilveen ja Ubdul tajusi, että sotuveneen ympärillä pärskyvä vesi ei ollut kalojen aikaansaannosta vaan liittyi jotenkin ravintolalaivan aseistukseen. Silmien siristäminen paransi huomattavasti Ubdulin kaukonäköä ja aika nopesti hän tajusi olevansa tekemisissä sotalaivan kanssa.

Merirosvot ovat tunnetusti hyviä soutajia, ja venäläiset ovat vielä tunnetumpia ohiampujia. Ubdul siis pääsi karkuun, mutta Venäjän Kaspianmeren laivastoa jäi hieman kaivelemaan meritaistelun lopputulos. Ei siis ole ihme, että kun Uzbekistanin matkailuministeriö pyysi Venäjältä apua, merirosvon perään lähti kahden Slava-luokan ohjusristeilijän lisäksi ydinasein varustautunut sukellusvene.

Merirosvot ovat tunnetusti myös fiksuja, paitsi ne jotka ovat erehtyneet Renny Harlinin elokuviin. Nähtyään sota-alukset Ubdul tajusi, että ammatinvaihto rupesi olemaan ajankohtaista. Ubdul myi soutuveneensä hyvään hintaan eräälle amerikkalaisturistille, jota ei ole sittemmin nähty muualla kuin taivaan porteilla.

Ubdul pakeni Amu Daryan -kansallispuistoon ja rupesi oppaaksi. Yllätys oli melkoinen kun hän rupesi ansaitsemaan kuukaudessa saman verran kuin merirosvona kahdenkymmenen vuoden aikana yhteensä.

Vuosien uurastuksen jälkeen Ubdul päätti sitten vihdoin tällä viikolla juhlia palkitsemalla itsensä hopeisella sangolla.

Täytyy kyllä sanoa, että etelän maissa ihmiset osaavat juhlistaa menestystään oikealla tavalla. Suomalainen ei olisi paljon sankoja miettinyt. Suomalainen olisi ostanut autolastillisen viinaa, juonut yksinään kaiken, vetänyt esimiestään turpaan ja saanut lopputilin. Sitten suomalainen olisi lähtenyt kansallispuistoon mököttämään ja joutunut suden syömäksi.

Että siinä teille kulttuurieroja oikein sankokaupalla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s